Tänään olimme kolmatta kertaa pentukurssilla, vielä siis puolet jäljellä. Kouluttaja oli tällä kertaa eri kuin ennen, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua. Harjoittelimme jälleen ovista kulkemista, mutta hieman eri tavalla kuin ensimmäisellä koulutuskerralla. Tällä kertaa lähtökohtana oli koiran kärsivällisyys eikä johtajuuden vahvistaminen. Lisäksi kokeilimme seuraamista. Aiheena oli yleisesti koiran palkitseminen oikealla tavalla ja oikeaan aikaan.

Minulla oli tällä kertaa namien lisäksi myös erityislelu mukana. Erityislelu on sellainen pienen vingun sisältävä pehmolelu, jonka ostin hiljattain. Olen leikittänyt Primoa sillä vain muutaman kerran, ja muutoin lelu on pysynyt piilossa lelulaatikossa kannen alla. Primo meni lelusta ihan pähkinöiksi, se oli vähintään yhtä ihana palkinto ja motivointikeino kuin makkaranpalat.

Tuntuu kuin tällä kertaa pentukurssista olisi saanut enemmän irti kuin aikaisemmilla kerroilla. Ehdimme harjoitella tunnin aikana enemmän kuin ennen, joten Primokaan ei kärsimättömänä nykinyt koko ajan hihnaa ja yrittänyt päästä leikkimään viereisen cockerspanielin kanssa. Oli kylläkin melko haasteellista yrittää pitää Primon kiinnostus koko ajan itsessä, sillä seuraamisharjoituksessakin poju alkoi hyvin nopeasti namin saatuaan haistella hallin lattiaa. Kaikkiaan koulutus sujui mielestäni kuitenkin ihan hyvin.

Olen lenkeillä alkanut panna merkille, että ihan kuin Primo ei olisi enää ihan yhtä kiinnostunut ohi juoksevista lenkkeilijöistä kuin aikaisemmin. Pyöriä se edelleen huomioi ellen tee töitä kontaktin saamiseksi. Autoihin reagoiminen on satunnaista, ja mielestäni täysin epäloogista, kuten viimeksi kirjoitinkin. Ainoastaan liikennevaloissa seisominen on sellainen tilanne, jossa Primo helposti alkaa reagoida ohiajaviin autoihin. Mitä pidempään joudumme odottamaan valojen vaihtumista, sitä todennäköisempää on että Primon kärsivällisyys loppuu ja se suuntaa tekemisen puutteensa autoihin. Tulee todennäköisesti vaatimaan paljon kärsivällisyyttä ja aikaa saada autojen jahtaaminen loppumaan.