Minulle tuli tänään yllättävä vapaapäivä, kun ei tarvinnutkaan mennä kouluun vaan päivän opiskelut sai tehtyä kotoa käsin. Ajankohta oli juuri sopiva, sillä pääsin mukavasti tekemään Primon kanssa puolenpäivän jälkeen reippaan ja reilun tunnin mittaisen lenkin, jolloin se tuntui olevan juuri sopivassa vireessä iltakuudelta kun lähdimme tottelevaisuuskoulutukseen.

Tottelevaisuuskoulutuksen kahdella ensimmäisellä kerralla oli eri kouluttaja kuin viimeksi ja sitä edeltävänä kertana. Nyt oli jälleen uusi, eli jo kolmas kouluttaja. Kaksi ensimmäistä koulutuskertaa olivat mielestäni vähän löysiä, kaksi seuraavaa jo tehokkaampia ja tänään olikin sitten vaativinta koulutusta tähän mennessä.

Aloitimme jälleen rauhoittumisesta palkkaamisella. Sitten teimme luoksepäästävyysharjoituksen yksi kerrallaan. Tarkoituksena oli, että koira malttaisi istua ohjaajan vasemmalla puolella kouluttajan tullessa vähitellen lähemmäs ja lopulta tervehtimään koiraa. Primolta sujui alku hyvin, mutta se hyppäsi puolittain kouluttajaa vasten siinä vaiheessa kun tämä oli jo kyykistynyt pojan eteen. Otimme sitten uuden, rauhallisemman tervehtimisen. Primo oli ihan innoissaan ja meni "solmuun" onnesta kun sai huomiota. Poika antoi myös katsoa hampaat. 

Kouluttaja sanoi, että oli ilo nähdä niin avoin ja ystävällinen kooikerhondje, koska usein ne ovat varautuneita ja vetäytyvät kauemmas vieraan ihmisen tullessa lähelle. Vaikka Primo ei täysin pystynyt hillitsemään innostustaan tervehtimisharjoituksessa, olin tietysti todella iloinen sen rohkeudesta ja avoimuudesta.

Tervehtimisvuoroa odotellessamme harjoittelimme jätä-käskyä. Primo tavallaan ymmärtää, mitä siltä halutaan, sillä se jätti hyvin nopeasti tassuilla ja kuonoilla tönimisen sikseen, kun tarjosin sille nyrkkiä jossa pidin namia. Primo ei pelkästään lopettanut tönimistä, vaan tarjosi maahanmenoa. Se johtuu todennäköisesti siitä, että olen viimeisten parin viikon aikana yrittänyt vahvistaa Primolla sitä käskyä.

Jokainen sai myös kokeilla, onnistuuko koiran istu-, maahan- ja seiso-käskyt koulutushallissa, jossa on häiriötekijöitä. Primo osaa kaikki kolme käskyä melko hyvin, mutta olin erityisen iloinen siitä, että pikkupoika ylipäätään meni maahan, ja meni vieläpä melko nopeasti sekä vähemmällä käsiohjauksella kuin ennen. Kurssin nuorin koira taisi myös tänään mennä maahan ihan ensimmäistä kertaa.

Teimme lisäksi ohitusharjoituksia pareittain niin, että aluksi koirat eivät suoraan kohdanneet, vaan me ohjaajat jäimme niiden väliin. Kohdakkain ollessa piti saada koira hetkeksi istumaan, ja sitten taas jatkaa matkaa. Sitten vaikeutimme harjoitusta siten, että koirat olivat lähempänä toisiaan, ja jälleen niiden piti istua kohtaustilanteessa ja sitten taas siirtyä eteenpäin. Primon kanssa tämä sujui melko hyvin. Kunpa saisin siihen vielä samanlaisen kontaktin ihan arkilenkeilläkin...

Harjoittelimme myös pujottelua koirakoiden välistä, mikä on Primolle tuttu juttu näyttelykoulutuksesta. Namit alkoivat tuossa vaiheessa olla jo lopussa, joten otin lelun avuksi. Se toimi täydellisesti, Primo tuijotti koko ajan minua ja lelua eikä ollut näkevinäänkään muita koiria. Poika sai kouluttajalta kovasti kehuja, ja voi että olin ylpeä pikkuisesta pallerostani!

Kouluttaja kysyi myös, onko Primo "sille Annen Sadeelle" jotain sukua. (Sadeella ja Primon emällä Inkalla on sama emä, Sally.) Hän sanoi, että Primo vaikuttaa nopealta ja sähäkältä koiralta, jolla on kaikki hyvän harrastuskoiran ominaisuudet. Tämä oli nyt tietysti yhden ihmisen mielipide ja Primo on vielä pentu, mutta tottahan toki kehut aina lämmittävät mieltä. Vielä kun saisi sen Primon energian kanavoitua oikealla tavalla ja itse oppisi hyväksi ohjaajaksi.... Minulle ei ole sinänsä edes väliä, mitä me Primon kanssa harrastamme ja tulemmeko koskaan kilpailemaan missään, mutta on hienoa nähdä miten koira keskittyy ja tykkää työskennellä, ja saada tehdä sen kanssa yhdessä.

Primostakin huomaa, että tällä kertaa tottelevaisuuskoulutus oli vaativampaa, sillä pentu lepäili jo lyhyen automatkan aikana ajaessamme kotiin koulutuksesta. Nytkin se on untenmailla - eikä ihme, tulihan siinä tunnin aikana pienelle koiralle taas paljon ajattelemisen aihetta.